Viimeinen viikko

Kahdeksan kuukautta Montrealissa on nyt lähes ohi. Viikon päästä keskiviikkona lähden Suomeen. Blogista en ole jaksanut olla enää kiinnostunut aikoihin. Päässä kyllä on aina kaikenlaisia suunnitelmia hyvistä pikku-postauksen aiheista, mutta ne eivät sitten koskaan päädy tänne blogiin. Ajattelin, että olisi kiva pitää päiväkirja-tyyppistä matkakertomusta täällä, mutta voiton vei kuitenkin sähköpostit ja Facebook-viestit kaverien kanssa. Niihin kun saa (tai ainakin on mahdollista saada) vastauksen. Täällä kommentit ovat harvassa, eikä tiedä kuka näitä lukee. Sähköposti-viestissä voi itse määritellä vastaanottajan.

Tunnelma on nyt odottava. Toisaalta hieman ehkä haikeaa, että aika tässä kaupungissa on nyt lopussa, mutta päällimmäisenä on ehkä kuitenkin innokas odotus Suomeen paluusta. Välillä kyllästyttää moni asia täällä pahan kerran. Olen myös tajunnut, että nyt on aika lopettaa opiskelu. Ainakin vähäksi aikaa. En ole koskaan pitänyt taukoa koulusta, lukion jälkeen aloitin suoraan Akatemialla, eka-syksyn jälkeen menin inttiin, ja intistä päästyä seuraava lukuvuosi oli jo alkanut ja opiskelut kutsuivat jälleen. No intti oli kyllä tietysti taukoa opiskelusta, mutta työelämässä en ole vielä koskaan ollut, talviajan ilta-ja viikonlopputöitä ja kesien kanttorinsijaisuuksia lukuun ottamatta. Joten nyt tuntuu, että on aika kokeilla sellaista elämää. Nyt keväällä on huomannut, että opiskelu ei enää motivoi.

Toivon mukaan työelämään siirtyminen ei tarkoita oppimisen loppumista. Ja miksi tarkoittaisikaan? Lähinnä pelottaa ettei jää aikaa ja energiaa enää laulamiseen ja haaveet laulu-urasta hautautuvat muiden kiireiden alle.

Pääsin McGilliin. Artist Diplomaan. Eli se on siis kaksivuotinen ohjelma, johon kuuluu vain laulutunnit (kaks tuntia viikossa) ja coaching kerran viikossa ja sitten mitä vaan haluaa. Eli mulla olisi ollut lähinnä sitten kai vain ooppera. Mutta en nyt sitten ole tulossa. Ennen kaikkea sen takia, etten enää jaksa koulunkäyntiä. Mutta myös rahan takia. Tuntuu aivan hullulta maksaa 7000 euroa vuodessa pelkkiä lukukausimaksuja, ja sen päälle pitää vielä elääkin. Eikä ole työlupaa Kanadassa. En toistaiseksi ole keksinyt mistä sellaisia rahoja voisin edes saada kasaan. En mistään. Tai no, kyllähän se raha jostain tulisi jos mun olis tarkoitus jatkaa McGillissä. Mutta en siis ole nyt enää etsinytkään rahaa aktiivisesti. Pitää alkaa laatimaan muita suunnitelmia. Mutta ihan kiva, että pääsin sisään kuitenkin. Pitää yrittää muistaa se kun tulee epäuskon hetkiä tän laulamisen kanssa.

En malta odottaa, että näen kaikki ystävät ja perheen 8 kuukauden jälkeen. Ja että voi puhua suomea. Ihan kaikkialla. Ja luultavaa on, että ihmiset ymmärtävät. Ja pääsen saunaan. Täällä en ole saunassa käynyt kertaakaan. McGillin kuntosalilla ei sellaista ylellisyyttä ole. Vaikka muuten onkin kaikki pelit ja vehkeet. Ja että kaupassa myydään Vaasan Ruispaloja. Ja Oululaisen jälkiuunileipää. Ja karjalanpiirakoita. Ja muovikasseista maksetaan ja ne saa pakata ihan itse. Ja että pakaste-altaasta löytää perunasipuli-sekoituksen. Ja että jugurttia voi ostaa litran tölkissä. Ja pankkiasiat voi hoitaa netissä. Ja kännykkään vastaamisesta ei tarvitse maksaa. Tätä listaa voisi jatkaa vaikka kuinka...

No kyllähän Montrealiakin tulee ikävä ihan varmasti. Sen tajunnee vasta sitten kun on Suomessa. Ikävä tullee monia ihmisiä täällä. Kouluakin. Ihanaa musiikkikirjastoa. Opettajaa. Ystäviä. Vuorokauden ympäri auki olevaa ruokakauppaa kolmen minuutin kävelymatkan päässä kotoa. Satoja baareja ja ravintoloita kilometrin säteellä kotoa. Salaattipinaattia jota voi syödä tuoreena kypsentämättä. Halpoja pihvejä. Elokuvissa käyntiä. Brunsseja! Suomessa sellainen ei kai oikein ole tapana? Täällä on kokonaisia aamiaisravintola-ketjuja, jotka elävät brunssi-asiakkaista. Sunnuntaisin laulunopiskelijat tapaavat kirkkokuoro-keikkojen jälkeen eri puolilla kaupunkia työpaikka-kirkkojensa lähettyvillä brunssin merkeissä ja sen jälkeen on hyvä viettää päivää vaikka shoppaillen kaupungilla tai sitten perinteisesti koululla treenaten. Ja ikävä tulee myös kaikkea tätä suurkaupungin sykettä. Isoja rakennuksia, pitkiä, loputtoman tuntuisia katuja täynnä kahviloita, ravintoloita, baareja, kauppoja... Ihmisiä joka puolelta maailmaa. Kaikki eri kieliä puhuen. Ranskankielistä temperamenttia. Auringonpaistetta.

Kulunut talvi on ollut kyllä kovin raskas. Nyt sen vasta tajuaa kun kadut ovat sulaneet, eikä tarvi enää pitää toppatakkia päällä. Monet kaupungin ihanuudetkin paljastavat nyt itsensä, monet asiat, jotka olin jo unohtanut talven lumen ja kylmyyden keskellä. En tiedä jaksaisinko enää toista samanlaista talvea. Melkein jo pelottaa ensi talvi Suomessa. Miten siitä selviää? Toivottavasti kesästä tulee elämäni kesä. Tampereella! Nyt pitäisi kaiken juhlahumun ohella jaksaa laulaa. Timo Mustakallio-laulukilpailun esikarsinta on vajaan kahden viikon päästä. Heti seuraavana päivänä selviää ketkä 34:stä karsintaan kutsutusta valitaan itse kilpailuun heinäkuussa Savonlinnassa. Edelliskisassa, 2006, itse kisaan selviytyi 16 laulajaa. Varsinaisen kilpailun toiselle kierrokselle eli finaaliin voidaan sääntöjen mukaan valita korkeintaan kahdeksan laulajaa.